Lukupiiri - Tää vaatis viiniä

Jo vuosia olen haaveillut lukupiiristä, tiiviistä kaveriporukasta jonka kanssa kokoontua säännöllisesti ja keskustella kirjoista. Viime vuonna kävin ystäväni Nellyn kanssa katsomassa Book Club-elokuvan ja ajatus heräsi taas henkiin. Elokuva oli ihana. Juuri sellainen jota tarvitsin siihen hetkeen. Nauroin ja taisin vähän itkeäkin sen aikana, se tempaisi minut täysillä mukaansa. Ja siitä se ajatus sitten lähti.

Perustimme muutaman ystäväni kanssa lukupiirin ja päätimme kokoontua kerran kuukaudessa. Aluksi ajatuksena oli käydä jokaisen luona vuoronperään, mutta nyt olemme kokoontuneet minun luonani, mikä sopii minulle vallan mainiosti. Lukupiirin ajatuksena ja ideana oli laajentaa omaa kirjamakua, astua sen tutun ja turvallisen ulkopuolelle ja niin on todellakin käynyt. Aloitimme järkälemäisellä klassikolla Geishan Muistelmat ja kuten seuraavassa tapaamisessakin tuli todettua: miten niin kaunis teksti voi olla niin jumalattoman tylsää.

Kirjamakuni on laaja, luen melkeinpä mitä vain. Mutta en jaksa turhaa jaarittelua, enkä ylipitkiä lauseita. Muistan jo ala-asteelta, miten minulle paasattiin siitä että aineeni olivat täynnä rönsyileviä lauseita. Ehkä sieltä kumpuaa inhoni loputtomasti pilkulla jatkettuja lauseita kohtaan. No joka tapauksessa. Aloitimme Geishan Muistelmille, en pitänyt siitä. Jatkoimme minun valinnallani joka oli Jens Lapiduksen Vip-huone.

Valitsin Vip-huoneen koska olen tykännyt kovasti nordic noirista ja Lapiduksen kirja tipahtaa stockholm noir-kategoriaan. En kuitenkaan ole lukenut nordic noiria pitkään aikaan ja kirjaa lukiessani huomasin ettei se sovi minulle enää. Tarinat ja tapahtumat menevät liikaa ihoni alle ja mietin jatkuvasti omaa lastani tapahtumien keskiöön. Tarinat tulevat uniin ja jokaisen sivun jälkeen teki vain mieli halata tytärtäni ja luvata suojella häntä kaikelta pahalta.

Kolmanneksi kirjaksi valikoitui Erlend Loen Tosiasioita Suomesta, joka on muuten malliesimerkki niistä pilkulla loputtomasti jatkettavista lauseista. Ensimmäistä kertaa lukupiirin aikana ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan jätin kirjan kesken. Se ei yksinkertaisesti auennut minulle, vaikka luin sitä reippaasti yli puolivälin. Lopulta luovutin. Sinäänsä harmi, koska kesti hirvittävän kauan että sain kirjan kirjastosta ja kun sain sen arvelin lukaisevani sen nopeasti. Kuinka väärässä olinkaan.

Neljäs kirja oli oikein sopiva näin pääosin turkulaiselle lukupiirille, nimittäin Mike Pohjolan 1827, joka sijoittuu Turkuun. Pohjolan tuotanto oli minulle entuudestaan tuttu ja pidän kovasti hänen tavastaan kirjoittaa, joten tämä kirja oli selkeä hitti, jos minulta kysytään.

Viides kirja olikin sitten jotain ihan muuta, kuin aiemmat. Foerin Eläinten Syömisestä oli tuttu minulle ennestään, sillä luin sen joskus kun se ilmestyi ja suomennettiin. Tuohon aikaan luin kuitenkin muutenkin todella paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta joten en oikeastaan muistanut tästä kirjasta mitään. Tämä oli minulle yksi antoisampia lukupiirin kirjoja, sillä se sai minut tekemään lopullisen päätöksen siitä, että haluan pikkuhiljaa palata kasvispainotteiseen ruokavalioon. Moni muukin lukupiirin jäsen pohti ruokailutottumuksiaan ja eettisempää elämää tämän jälkeen, joten hyvä me!

Tällä hetkellä käsittelyssä on toinen klassikko, Kirjavaras. Markus Zusakin kirja on yksi niitä joihin olen halunnut tarttua pitkään, mutta johon en jostain syystä ole silti tarttunut. Sen enempää en kirjaa käsittele, sillä lukupiirin tapaaminen on vielä edessäpäin.

Tähän asti lukupiirimme on ollut antoisa, on ollut mahtavaa "joutua" lukemaan kirjoja tuttujen genrejen ulkopuolelta. Ja tiedättekö mitä! Ensi tapaamisella minä saan taas valita kirjan jonka luemme ja tiedänkin jo minkä valitsen. Inspiroiduin Foerista ja hyllystäni löytyy yksi opus, joka on pitkään ollut jo lukupinossani. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Kirjoista ja sarjakuvista

Puolisen vuotta siinä meni, että sain aukaistua Paperisiivet uudestaan. Puoli vuotta ja monta kirjaa, joista en ikinä kirjoittanut. Monta kirjaa ja vielä enemmän sarjakuvia joista olisi voinut olla paljonkin sanottavaa, mutta en ole jaksanut edes miettiä kirjablogiani. Tällä viikolla tyttäreni sairastui oksennustautiin ja olemme sen takia viettäneet normaalia enemmän aikaa kotona. Tämä sattui olemaan hyvä asia tällä kertaa, sillä eräänä päivänä ovikelloni soi ja sen takana seisoi lähetti. Oletin, että se koskee Kalenterimanian ja Otavan yhteistyötä ja siksi hämmästyinkin, kun paketista paljastui kaksi aivan ihanaa Liken sarjakuvauutuutta. (Kuvassa olevat Blueberry ja Fingerpori ovat siis arvostelukappaleiksi saatuja)

Siinä sarjakuva-albumeita käsissäni pyöritellessäni mietin, että ehkä pitäisi herättää blogi taas henkiin. Ihan jo siksikin, että tarvitsen paikan jossa pohdiskella sarjakuvia. Vaikka alunperin tarkoitus olikin, että Paperisiivet on nimenomaan kirjablogi, ovat sarjakuvat niin iso osa elämääni, että haluan niistäkin kirjoittaa. Ja syksyllä ne olivat ehkä jopa suuremmassa osassa elämässäni, kuin kirjat.

Elämässäni tulee välillä pitkiäkin ajanjaksoja jolloin en pysty lukemaan kirjoja. On asioita jotka vievät keskittymiskykyni, vaikka kirja olisi kuinka hyvä. Lukumotivaatiota ei vain ole. Sitten tulee niitä hetkiä, kun voin lukea kolmeakin kirjaa samaan aikaan ja pysyä kaikissa kärryillä. Oli miten oli ja on fiilikseni millainen tahansa, niin sarjakuvat innostavat ja inspiroivat aina.

Ne jotka tuntevat minut oikeassa elämässä tietävät miten suuri merkitys Wonder Womanilla on ollut minulle. Mutta rakkauteni sarjakuviin ei rajoitu siihen, minä olen yksi niistä jotka eivät halua valita esimeriksi Marvelin ja DC: välillä. Haluan kuitenkin muistuttaa, että sarjakuvia on paljon myös noiden kahden brändin ulkopuolella. Syksyllä Sarjakuvakauppa suositteli minulle Wytches-sarjista ja se vei sydämeni samantien. Lukaisin albumin kerralla ja nyt janoan lisää. Halloweenin aikoihin sainkin käsiini Bad Egg-spesiaalin. Se ei ollut aivan niin hyvä, kuin alkuperäinen, mutta kuitenkin hyvä sekin.

Edellä mainittujen lisäksi tähän täysin älyvapaaseen tekstiin on pakko lisätä Archie Comics. Archiet ovat tulleet minulle tutuiksi tietenkin Netflixin Riverdalen ja Sabrinan synkemmän version takia. Ja niiden ilosanomaa olen onnistunut levittämään myös ystävilleni. Ylipäätään sarjakuvahehkutukseni on tuntunut vaikuttavan ainakin Suviin, joka osti muistaakseni Helsingin Kirjamessuilta Walking Deadin jonkin albumin.

No mutta sen pituinen se ja tämän tekstin tarkoitus oli tuoda esiin, että blogi on hengissä ja tulevaisuudessa tarkoitus olisi kirjoitella ajatuksia myös sarjakuvista.